Oheinen kirjoitus maisteri J.R. Torpan lapsuuden maisemasta perustuu kirjeeseen, jonka sisältö on seuraava.

Maisteri J.R.Torppa

Veteli

Keski-Pohjanmaan maakuntaohjelmaan on suunniteltu sarjaa ”Lapsuuteni maisema”, jossa tässä maakunnassa syntyneet ja ehkä myöskin täällä elämänsä eläneet henkilöt kertoisivat siitä elämänpiiristä, jossa he lapsuutensa viettivät. Esitys on suunniteltu 15 min. pituiseksi ja ehdotukseni mukaan Te, maisteri Torppa, aloittaisitte tämän sarjan. Tiedustelen kunnioittavasti, ottaisitteko tämän tehtävän vastaan. Nauhoitusajasta voisimme myöhemmin sopia ja se tulisi lokakuun lopussa tai marraskuun alkupuolella ohjelmaan. Myönteistä vastausta toivoen.

Kokkolassa 24.9.1962
Kunnioittavasti

J.E. Hannula

Oheiseen kirjoitukseen on lisätty kursivoidulla tekstillä ne kohdat, jotka jouduttiin aikarajan vuoksi karsimaan lopullisesta versiosta pois. Lyhyempi versio on aiemmin tullut tutuksi em. maakuntaohjelman lisäksi mm. useissa kotiseutuaiheisissa julkaisuissa ja Perhonjokilaakso -lehdessä. Pidempää versiota ei kaiketi ole aiemmin julkaistu.


Minun lapsuuteni maiseman muodosti Vetelin kirkonkylä jokineen, heinä- ja viljapeltoineen ja taloryhmineen. Vaikka minun kotoani oli kirkolle vain 1 kilometri, ei kirkko näkynyt itse taloryhmään, koska välillä oli korkeampi Kivistönkangas silloisine metsineen ja mökkeineen, mutta kellojen soitto kuului, ja jokirannan puoleisille kedoille kirkkokin näkyi, ja kuului lukkarin veisuu, kun vainajaa saatettiin tapulin luota hautaan. Kanttori Källströmillä olikin komea, oikea lukkarin ääni.

Vetelin kirkonkylä on tyypillinen maanviljelysmaisema ja jokimaisema, mutta en sanoisi, että se on yksitoikkoinen ja lattea, mikä arvostelu usein annetaan Pohjanmaan jokimaisemista. Sen halkaisee maisemaa hallitseva joki, joka juuri meidän kohdalla on lopettanut pari kilometriä pitkän koskisen matkansa ja jatkaa siitä leveänä rauhallisena suvantona koillista kohti. Viimeisenä koskena on Karjalankoski.

Kosken nimi kuulostaa täällä oudolta. Sen selittää vanha tarina karjalaisista venemiehistä, jotka olisivat hukkuneet tässä koskessa. Ensimmäisen veneen piti antaa jälessä tuleville merkki nostamalla mela pystyyn, jos väylä on sellainen, että sopii tulla. Kun koski heitti veneen nurin ja mela nousi pystyyn, sanoivat jälessä tulijat: hyvin kävi ko mela vilahti, ja tulivat ja hukkuivat kaikki. Joki laskee tällä matkalla niin paljon, että jos vesi menisi yli suvannosta suoraan samassa tasossa, niin se virtaisi tapulin luukuista sisälle ja kuitenkin on sille mäelle, missä tapuli seisoo, alisuvannolta melkoinen nousu. Mene tiedä, pitääkö tuo sihtaus paikkansa.

Torpan tiluksien kohdalla olevassa Karjalankoskessa on vielä melkoinen ryöppy. Sen vauhdista vesi on kovertanut Torpan puoleiseen rantapenkereeseen Savilahden, kääntynyt siinä Pollarin rantaa kohden ja tehnyt sinne Pollarin lahden, ja purkautuu sitten suvantoon kahta pientä väylää pitkin, joiden väliin on muodostunut kaunis, pieni lasten paratiisi, Nivasaari hiekkarantoineen ja lehtoineen. Se oli meidän vakituinen uimapaikkamme kesäisin. Joki jatkuu sitten leveänä suvantona halki kyläaukeaman, kirkkosillan alitse ja kirkon ohi aina pappilaan saakka, jossa taas on pieni koski. Tässä tapaakin joen itäpuolella metsän reuna joen ja sulkee näköalan sillä suunnalla. Viimeisinä pisteinä täällä ovat joen länsirannalla mäellään pappila ja itärannalla Hautakedon reunassa emäntäkoulu, mutta viimeksi mainittua ei ollut vielä minun lapsuuteni maisemassa.

Joen kahta puolta leviävät pellot, mutta eivät tasaisena lakeutena kuin pöytä, niin kuin useimmissa jokilaaksoissa, vaan kohoten metsänreunoja kohti, missä asuvat peltojen omistajat taloryhmissään. Tästä pinnanmuodostuksesta ja talojen sijoituksesta johtuu, että Vetelin Kirkonkylän jokaisesta taloryhmästä on laajahko avoin näköala yli koko lakeuden viiden kilometrin matkalla koskien niskassa olevalta Heikkilän mäeltä pappilaan asti. 

Minun lapsuuteni maisema ei muodostanut koko ympyrää, mutta kuitenkin melko laajan sektorin. Lännessä peitti näkyvyyden metsää kasvava kivikkoinen kangas ja luoteessa – hallan tulosuunnassa – Kivistönkangas. Mutta sitä laajempi oli näkyvyys itää kohti. Koillisessa Puusaaren kallio, jonka latumaastossa alkoi etelään päin jatkuva taloryhmien jono Kainuun talot, Kampeli, Klemola, Pollarin mäki ja kaakossa korkea Heikkilän kangas. Pollarin takana laajeni viljelysalue kauas pitkin Pollarinojan vartta. Ja Heikkilän takana kohosi metsänreunan yli loiva sinervä kaari. Se on Sulkaharju, sanoivat vanhat miehet. Se antoi aavistuksen Lapin sinertävistä vaaroista. Vaikka se on metsää kasvava soraharju, näytti se sinertävältä, sillä ilmaa oli välissä lähes pari peninkulmaa.
 

Nimenomaan Torpan lähiympäristöä katsellessa silmä usein pysähtyy maanpinnan kaareviin muotoihin. Hautaluoman takana kohosivat Yliluoman pellot, ei viivasuorina, vaan kaartuen ja niillä ruis- ja ohrapellon kauneus pääsi täyteen tehoonsa, kun ne lainehtivat kesäisessä tuulessa tai ilta-auringon valaistuksessa. Joen toisella puolella juuri Torpan maiden kohdalla oli kumpuileva Pollarin niemi, jonka varsinkin iltapäivä- ja ilta-aurinko kauniisti valaisi ja jota reunusti syvälle uurtautunut Pollarinoja lepikkorantoineen. Se oli sen verran vesiväyläkin, että siinä oli pieni yhtä kiviparia käyttävä jauhomylly.
 

Jos oli Torpasta hyvä näköala Pollarin kedoille niin oli Pollariltakin hyvä seurata, mitä puuhataan Torpan rantapelloilla ja kedoilla. Eräs Pollarin isäntä kertoi omalta pihaltaan jännittyneenä katselleensa ehtisikö Torpan Antin (so. isäni) väki saada kuivat heinät latoon ennen kuin idästä nouseva musta sadepilvi kastelisi. Oli juuri ja juuri ehditty, mutta – hän sanoi – siinä heinät menivätkin niin kuin myrskytuuli olisi ne vienyt. Muistan sen myrskyn, tuulemassa oli 3 hevosta ja kymmenkunta miestä ja naista, minä niiden joukossa pienenä ajopoikana.
 

Kainuun talojen kohdalla oli peltoaukea laakeampi ja tasaisempi, ja se oli täynnä pieniä viistoseinäisiä niittylatoja. Niitä oli kuin kärpäsen täpliä navetan ikkunalasissa. Monien mielestä ne paljoudellaan ja harmaudellaan rumensivat maisemaa. Mutta ne olivat perintöä niittykaudelta, jolloin heinät kuljetettiin latoihin kantamalla. Mitä tiheämmässä latoja sitä lyhyemmät kantomatkat. Talvella tällainen lakeus saattoi joskus olla vihainen ja vaikea ylitettävä, kun matka oli tehtävä jalan tahi suksilla hiihtäen, kuten se kuljettiin, kun käytiin kansakoulussa, joka oli Kainuun puolella jokea.

Talvinen suksenlatu Torpasta ensin alamäkeä joelle, sitten joku törmän äkkinousu ja sen jälkeen loivasti kohoavaa tasamaata ja lopuksi taas nousu koulun mäelle. Se oli hyvällä säällä vain hauskaa laskettelua, mutta kun oli satanut uuden lumen, joka peitti liukkaaksi hangatun ladun ja kun kylmä tuuli puhalsi pitkin jokilaaksoa, sai varoa, ettei posket ja nenänpää olleet valkoisina ennen kuin pääsi koulun suojiin. Tosin matka oli vain toista kilometriä, mutta varsinkin alaluokkalaiselle, joka joutui kulkemaan sen aamuvarhaisella klo 6-7 välillä ehtiäkseen lämmittää koulun kakluunit kuumiksi ennen koulutyön alkamista, se oli kylliksi. Heikkiläläisillä matka oli vielä pitempi ja samoin tunkkarilaisilla, mutta näiden matka oli metsätietä.    

Kun varhaisena pakkasaamuna katsoi torpan mäeltä Kainuun puolelle, missä harmaat savut nousivat – niin kuin näytti – hangesta, tulivat minun mieleeni aina kanuunat, jotka syöksevät tulta ja savupatsaita. Olin varmaankin nähnyt jossakin sellaisen sotakuvan. Sota oli lapselle kauhea asia melkein kuin maailmanloppu. Lieneekö nykyään toisin.    
  

Ennen kuin ihminen tulee tekemisiin näin laajan maiseman kanssa hänen on aloitettava lastenkamarista. Meillä ei ollut lastenkamaria, vaan isän ja äidin kamari, jona oli oikeanpuoleinen perikamari. Vanhoissa taloissa kamarit olivat pieniä, se olikin niiden suuri vika, monissa ainoakin. Niin oli meidänkin kamarimme. Kun isän ja äidin sivusta vedettävä sänky oli vasemmalla sivuseinällä, jonka jo oviseinän muodostamassa kuomassa oli kaakeliuuni eli kakluuni, niin eipä siihen jäänyt uunin ja sängyn väliin tilaa muuta kuin että koulupoika juuri ja juuri mahtui istumaan lattialla uunin pielessä lukemassa läksyjään tulen valossa. Peränurkassa olevan piirongin päällä oli kyllä pieni lamppu, mutta eihän sopinut tuhlata kallista öljyä niin kauan kuin uunista tulevalla valaistuksella näki.

Kamarin oven pielessä oli lasten sänky, jossa nukkui vähintään kaksi lasta ja äidin sängyn vieressä kehto eli lullu pienimmälle. Lastensänky pantiin päiväksi kokoon ja suljettiin kannella. Vaikka se oli paljon normaali sänkyä lyhyempi, ulettui sen toinen pää sivuikkunan nokkapuuhun asti. Muistan sen siitä, että kerran leikkiessämme sen kannalla meiltä meni ikkuna rikki. Leikkikumppanini sattuivat sillä kerralla olemaan kaikki tyttöjä ja kun kysyttiin kuka särki ikkunan, ne sanoivat, että Jussi, vaikka joku heistä vahingossa työnsi minut ikkunaa vasten. Olin joukosta nuorin ja minä sain selkääni. Ainoan kerran ja silloinkin syyttömästi. Kun kakluuni talvella kuumennettiin joka ilta niin kuumaksi, että käsin tuskin kärsi koskettaa, niin ei siinä kamarissa ainakaan vilu pannut. Muistan joskus heränneeni keskellä yötä ja pistäneeni pääni ovesta tuvan puolelle saadakseni sieltä raitista ilmaa. 
 

Tulihan sitten minunkin vuoroni siirtyä tuvan peräsänkyyn viisi vuotta minua vanhemman veljeni Alfreen pariksi, kun vanhin veli Oskari minua 10 vuotta vanhempi, meni nuorena naimisiin ja sai haltuunsa toisen perikamarin.  Se merkitsi minulle huomattavaa arvonnousua ja varsinkin etua: sain kuunnella, kun takan ympärille kertyneet kylän miehet kertoilivat kaikenlaisia juttuja, kummituksista, markkinamatkoista, Kokkolan, Kalajoen, Oulun, Jyväskylän ja Iisalmen markkinoille. Olipa joskus entisaikaan tehty matkoja Pietariin asti.

Talon tupa muodostikin talvi-iltoina oman värikkään maisemansa. Takassa paloi haloista tai juurakoista tehty tuli koko illan. Ensin niin pienenä, että se mahtui padan alle, koska oli keitettävä väelle illallinen, sitten lisättiin puita ja tehtiin iso prasu, joka antoi valoa puhdetyön tekijöille se lämmitti takan ja tuvan yöksi.Tätä varten oli puuhuoneen edessä talvella aina korkea juurakko, parikin, varpusparven mieluisa olinpaikka. Lampinnevan ja Toikkarin kytömaista nousi vielä silloin kantoa ja liekoa aina kun sarat oli kynnettävä.

Takkatulen ympärillä kaartattiin ja kehrättiin, kiskottiin päreitä ja paikattiin kinttaita ja kenkiä. Päreiden kiskominen oli hauskaa katseltavaa ja sitä paitsi tuoreista päreistä oli hyvä tehdä pärerekiä ja sahaäijä, joka pantiin fiilihyllyn reunalle sahaamaan, raaka peruna sahan alapäässä painona. Kun tehtiin astioita tai muita puutöitä, joissa tarvittiin höyläsäätiä, oli tämän paikka ovisängyn edessä ikkunan alla. Siinä joutui joskus lyysäämään pärevalkialla tai lamputuikulla työn tarkimmissa kohdissa. Kattolamppu oli peremmällä tuvan katossa. Päresoihtu oli tavallinen valaisin tallissa ja navetassa.
 

Talvella tehtiin tuvassa puhdetöitä, mutta niiden kuvaamiseen tuskin on tässä aihetta. Tavallisesta puhdetyöstä poikkeavana jäivät mieleen kaartuutalkoot, jolloin kylän naiset valtasivat takan koko ympäristön. Suuri villakasa levitettiin nuotion lähelle lämpiämään ja naiset asettuivat piiriin sen ympärille. Siinä kaartat selvittivät villoja ja kielet kylän asioita.
 

Joskus kerääntyi taloissa naisia kaartaamaan kukin omia villojaan. Sillä tavalla meni tuo muutoin ikävä työ hupaisemmin. Mutta hauskinta oli lapsille, kun tupaan tuotiin hevonen kengitettäväksi ja kun ostettiin porsas, joka sai asua puuloukossa laatikossa viikon pari. Nostimmehan me sen usein lattiallekin juoksentelemaan kanssamme. Se olikin siisti eläin ja kauniin vaaleanpunainen ellei ollut mustankirjavaa sorttia, jollaisia siihen aikaan oli myös.
 

Se miesjoukko, joka iltaisin tämän tästä kerääntyi meidän takan ympärille, oli kirjava, vaikka useimmat olivatkin vesoja samasta sukupuusta, joka oli asunut Torpan maita kolme vuosisataa. Ja oli siinä monesti päälukuakin, vaikka kaikki eivät olleetkaan mukana, sillä 1500-luvulla Torpan verotalosta, joka vasta 1700-luvulla jakautui kahdeksi, oli minun lapsuuteni aikaan tultaessa muodostettu jo 12 taloa.

Erkki-setä, v. 1839 syntynyt tervakoura ukko täyspartoineen ja hänen ainoa poikansa Akseli kävivät meillä harva se päivä. Samaa vuosilukua oli Matin Hintikin, pitkäpartainen ja isokourainen ukko, kävi harvemmin ja oli harvasanainen, mutta hänen poikansa Kalle oli liikkuvampi ja kielevämpikin, osasi kertoa jutut sopivasti lisän kanssa ja maalaillen. Nämä ja Matin Aapi asuivat Torpan ensimmäisen talon paikalla, lähempänä jokea. Aapi jäi mieleeni siitä, että heti kun juttu alkoi luistaa, hän nukahtui penkille turkkikasaan tahi ovisänkyyn. Hänellä oli unenrästejä, sillä hän oli ahkera rahdin ajaja ja ajoi postiakin joutuen siten valvomaan öisin.

Ales-isäntä taasen, joka ei ollut Torpan vanhaa sukua, vaan oli ostanut erään Torpan taloista, seurasi vilkkaasti mukana ja kertoi itsekin istuen tuolilla niin, että tuolin karmi oli hänen polviensa välissä ja tavallisesti vain tuolin kaksi jalkaa vastasi lattiaan. Kun juttu oli hyvä ja nauratti kovasti, kallistui tuoli niin, että sen yksi jalka kosketti lattiaan. Sen ajan tuolit olivat kestäviä, mutta kerrottiin, että kerran sentään oli tuoli särkynyt hänen allaan. Mahtoi juttu olla hyvä!

Noin puolen kilometrin päässä oli Karjalankosken rannalle Torpan maille perustettu Krouvin talo ja sen naapuritalo Hovila. Krouvin isäntänä oli jo lapsuuteni aikana valtiopäivämies Juho Torppa, Krouvin Jussi, ja Hovilan isäntänä hänen setänsä. Samaa Torpan sukupuuta. Krouvin Jussi oli paljon Helsingissä, valtiopäivillä ja komiteatöissä eikä käynyt naapureissa muuta kuin asioilla. Sunnuntaisin hän piti pyhäkoulua. Hän oli 7 vuotta isääni nuorempi ja hänelläkin oli monta poikaa ja tyttöä, jotka sunnuntaisin ja usein arki-iltoinakin kävivät meidän tarhailla juoksentelemassa ja pelaamassa palloleikkejä. Me kävimme harvemmin Krouvissa ja Hovilassa, mutta kuitenkin joskus.

Torpan suvussa on ollut aikoinaan lukkareita ja vehtareita, näkyy tämän seudun historiasta. Tuo lukkarin perinne eli vielä minun lapsuudessani Krouvin Aapassa, valtiopäivämiehen isässä. Kirkossa hän istui aina lehterillä ja veisasi kilpaa lukkarin kanssa. Ja kyllä valtiopäivämies Torpastakin ääntä lähti. Kumpaakin käytettiin ruumiita ulos veisaamaan. Tätä virkaa hoiti myös Matin Kalle, hyvä-ääninen hänkin. Lukkarien perinne näkyy periytyneen erikoisesti vanhimman veljeni lapsiin, jotka ovat kaikki olleet hyviä kuorolaulajia.  

Kun minun kotikartanoltani meni Nivasaarelle uimaan, sai mennä kahden porttiluhdin kautta. Kummankin päissä oli kaksi taloa vastakkain. Vasemmalle kädelle jäivät Krannin talo ja noin puolen kilometrin päässä olivat Karjalan kosken rannalle Torpan maille perustetut Krouvin talo ja sen naapuritalo Hovila. Saman Torpan sukupuuta.

Krouvin isännän kamari herätti erikoisesti uteliaisuuttani. Siellä oli suuret kuvataulut, joissa oli talonpoikaissäädyn edustajain kuvat useilta valtiopäiviltä. Ne ovat nyt Vetelin museossa. Eri taulussa olivat puhemiesten Slotten, Värrin, Ojasen ja Aulin-Ahmavaaran kuvat. Ne taulut herättivät minussa mielenkiintoa valtiollisia asioita kohtaan.
 

Ensimmäiset kokemukset ulkomaailmasta lapsi saa omalla pihamaallaan. Meidän piha oli nelikulmainen, rakennus kullakin sivulla. Meidän tupaa vastapäätä oli kolmiosainen kaksikerroksinen luhti, jonka takaa meni maantie. Vasemmalla sivulla Erkki-sedän tupa ja oikealla sivulla yhteinen talli. Tallin seinää koristi lapsuuteni vuosina komea huuhkaja siivet levitettyinä. Niiden kärkien väli taisi olla toista syltä. Sen oli ampunut metsästelevä itsellismies suustaladattavallaan ja äitini täytti sen poistamalla sisälmykset tukkimalla tilalle tervaan kastettuja heiniä. Kun vuosien mittaan tervanhaju oli haihtunut ja pikkulinnut huomasivat sen muuten vaarattomaksi, alkoivat ne viedä huuhkajan pehmeitä höyheniä pesiensä pehmikkeeksi, niin että koko komeus oli pahasti kaljuuntuneena pudotettava alas.
 

Tuollainen piha on mainio leikkipaikka. Keskellä oli hiekkakuoppa pienemmille ja vähän isompien oli hyvä siinä leikkiä susikettasta. Yksi oli keskellä sutena ja otti kiinni portaalta toiselle juoksevia. Eräänä kesänä meillä oli varsa, joka innostui tähän leikkiin hyvänä sutena. Se oli huomannut myöskin, että Erkin tuvan porstuassa oli vesisaavi ja kun sen talon porras oli matala, kävi varsa kesken leikin ottamassa saavista vesiryypyn. Huomasin sen, mutta en tahtonut estää sitä enkä kannella talonväellekään, kun minusta tuntui, että varsalla oli ainakin yhtä puhdas suu kuin Erkki-tuharilla, joka oli ahkera mällin pureskelija ja joka kävi samalla vesisaavilla.
 

Jäidenlähdön aikana käytiin katsomassa jäälauttain menoa Karjalan koskessa. Kerran meidän sikakin meni sinne muiden mukana, luiskahti liukkaalta rannalta virtaan, mutta juuri pahimman putouksen yläpuolella virran ryöppy heitti sen takaisin rantakalliolle. Noh, sanoi sika ja meni nopeasti kotiin.

Kesäinen maisema muuttuu herkästi sään ja vuorokaudenaikojen mukaan. Herkimmillään se on kesäillan saapuessa. Meillä aurinko laski niin sanoakseni selän taakse, siellähän oli metsä, mutta se valaisi kylämaiseman, läheiset Yliluoman rinnepeltojen laihot, Pollarinniemen kummun ja joen takaiset taloryhmät, joiden ikkunoista auringonsäteet heijastuivat niin että joskus säpsähti katsomaan, onko syttynyt tulipalo. Sitten maisema tummui ja tuli yö, mutta juhannuksen aikaan näki kyllä ikkunan luona lukea kirjaa läpi yön.  Tunnelmallisin on lauantai-ilta, kun kirkonkellot soittivat pyhän tuloa, saunat alkavat lämmitä ja kartanot ja tarhat on lakaistu puhtaiksi työn jäljistä.

Torpan taloryhmän tavallisista arki-illoistakin on jäänyt mieleeni pysyvästi eräs sävel, jonkalaista vain harvoin kylissä saa kuulla, niin luulen. Tuohon aikaanhan vielä lehmät kulkivat alkukesästä metsissä etsimässä ruokaansa. Aamulla ne vietiin metsään johtavan tien alkupäähän, josta ne sitten kellokkaan johdolla menivät tutuille laidunpaikoilleen ja palasivat illalla kotiin – jos palasivat. Usein ne jäivät yöksi metsään, ellei niitä käyty hakemassa.

Kun Matintuvan lehmiä ei alkanut kuulua metsästä kotiin tuossa 8 – 9 välillä nousi Johanna emäntä aitan sivulla olevan somerokasan päälle ja alkoi huhuilla eli kussua niin kuin Vetelin murteella sanotaan. Se ei ollut mikään lyhyt luikkaus, ei maanitteleva hokema, jollaisia olen kuullut, vaan hänen kurkustaan tuli pitkä sävelmäketju, jossa sävel kulki ylös ja alas, ylös ja alas niin kuin hyvältä koloratuurilaulajalta. Se ääni oli kantava ja kaikuva, ei mikään kireä kurkkuääni, ja kaikupohjana oli laudoitettu aitaseinä. Edessä oli 5 – 6 kilometriä syvä metsäalue, jossa lehmät olivat luultavasti jo asettuneet johonkin nevansaareen tai kannon kupeeseen yölepoon, mutta kun Johanna oli laulanut koloratuurejaan tunnin, toista, alkoi metsänreunasta kuulua lehmänkellon kalkatusta. Matintuvan lehmät tulivat. Kun toisissa taloissa oltiin jo nukkumaan menossa, sanottiin kuin iltahuokauksena: sieltä Matintuvan lehmät tulevat. Olen monesti harmistellut, kun ei siihen aikaan ollut magnetofonia enkä osannut kuulolta merkitä säveltä nuottipinnalle. Niin jäi se harvinaisuus talteen ottamatta. Joskus ajattelin kirjoittaa Heikki Klemetille, mutta Kuortaneelle on Vetelistä pitkä matka. Tuo kussuminen jatkui nimittäin vielä silloinkin, kun olin jo ylioppilas ja tunsin Klemetin. Kadun nyt etten kirjoittanut hänelle. Se kussuminen, jonka Hautala ja Simonsuuri ottivat talteen Vetelin Leppäniemessä, oli vain pieni murto-osa Matin Johannan sävelestä ja sekin sai läheisellä niityllä olleet lehmät liikkeelle.

Lehmistä puheenollen muistuvat mieleeni Mustanlampin, Lampinnevan, Pirkkutaisen ja Toikkarin kytömaat, joilla olen viettänyt kesäisiä viikkoja lehmiä paimentaen. Paimenpojalla on suruja ja iloja, mutta se opettaa nuoren pojan tulemaan toimeen omin neuvoin. Kun esimerkiksi lehmä putoaa syvään pehmeään kytömaanojaan, on siinä 10-vuotiaalle pojalle huolta.
 

Syyskesän aamuihin kuului siihen aikaan varstojen kalkutus niin oleellisena tekijänä, että se tuntui melkeinpä konkreettiselta maisemantekijältä. Eräs tällainen aamuhetki on painunut erikoisen lähtemättömästi mieleeni.Olin menossa n. klo 6 – 7 tienoissa riihelle, josta tuo tuttu ääni juuri kuului. Vastaani tuli äitini, oli vienyt riihiväelle aamukahvin. Pysähtyi ja sanoi vakavana: ”Nyt Jussi, on ratkaistava lähdetkö Kokkolan kouluun vai etkö. Lähtöön on enää pari viikkoa, jos lähdet.” Oltiin siis vuodessa 1898 ja Kokkolan suomalaisen yhteiskoulun piti aloittaa toimintansa.
 

Olihan minun lähdöstäni ollut puhetta pitkin kesää, mutta siinä oli jotain epäröintiä, koska asia oli vielä avoin. Meitä oli viisi poikaa, joten niiden kaikkien sijoittaminen maatalouteen ei ollut aivan helppoa, vaikka isäni oli jo siihen mennessä ostanut muutaman naapuritalon. Minä olin siinä iässä, että olin sopivin lähtemään. Isällä taisi olla omat epäilyksensä herrain ammatteja kohtaan, lukuun ottamatta ehkä papin virkaa, mutta ei hänkään ainakaan leipäpappia olisi minusta halunnut. Ja minä olin passiivinen. Sanoin äidille tuohon kysymykseen, muistan sen vielä tarkkaan: ”Luulenpa pärjääväni täälläkin ja ehkäpä minä pärjään sielläkin niin kuin muutkin. Saatte tehdä, minkä talon puolesta parhaana pidätte.” En tiedä, mitä isä ja äiti keskenään puhuivat, mutta äiti kävi pappilassa ottamassa papinkirjan minulle. Hän taisi olla meistä kolmesta asianosaisesta aktiivisin.

Varstojen kalke jatkui ja tihenikin yli koko laajan kyläaukeaman, mutta parin viikon kuluttua minä en sitä enää kuullut, sillä vanhin veljeni Oskar vei minut Kokkolaan, ja riihitie oli vaihtunut koulutieksi.
 

Siihen voi sanoa myös minun lapsuuteni maisemien päättyneen. Alkoivat nuoruuteni aivan uudet maisemat.