Valikko Sulje

Hempeämielisyys ei ole häpeä - sodassakaan

Tarinan kirjoittaja vänrikki, fil.kand. Jussi Torppa syntyi 11.8.1914. Jussi oli Antin ja Maija Liisan pohjan Juhon (Jussin) poika. Ennen sotaa Jussi oli aloittanut uran lähetystövirkailijana Suomen Tukholman suurlähetystössä. Lisäksi hän toimi vapaana lehtimiehenä kirjoittaen pakinoita ja artikkeleita useisiin lehtiin.

Talvisodan aikana Jussi toimi Tukholman suurlähetystön palveluksessa. Jatkosodassa hän palveli tiedustelu-upseerina päämajassa ja joukkueenjohtajana ErP 22:ssa sekä JR 56:ssa.

Jussi haavoittui ensimmäisen kerran syksyllä 1941, jolloin vihollisen konekiväärin luoti lävisti hänen oikean säärensä. Vuoden 1942 toukokuussa hän oli jo uudelleen rintamalla. Heinäkuussa 1942 Jussi astui maamiinaan, joka ruhjoi hänen toisen jalkansa.  

Jussilla todettiin tuberkuloositartunta sotasairaalassa maaliskuussa 1943. Hän kuoli sotavammansa ja tuberkuloosin seurauksena 13.3.1944 zürichiläisessä sairaalassa Sveitsissä, jonne hänen vanhempansa olivat toimittaneet hänet jatkohoitoon. Jussi on haudattu Vetelin sankarihautaan.

Jussin jatkosodan alkuvaiheessa lyijykynällä irtopaperille kirjoittama tarina löytyi hänen jäämistöstään vuonna 2007
.
Aseveljen Jussista piirtämä kuva jatkosodan ajalta

Häpeämielisyys ei ole häpeä – sodassakaan

Istuimme juomassa teetä erään karjalaistalon suuressa pirtissä, jossa toverini taisteluissa harventuneine joukkoineen majaili. Pataljoonamme oli rykmentin kärjessä raivannut tietä useissa kiivaissa taisteluissa ja oli nyt saanut hengähdysaikaa ja tilaisuuden levähtää pari vuorokautta äsken vallatussa kylässä. Lepo oli sitäkin enemmän tarpeen kun Aunuksen kylien bakteerifloora oli aiheuttanut voimakkaan vatsatautiepidemian joukko-osastossamme ja niin upseerit kuin miehistökin olivat jo viikon verran eläneet teellä, vesivellillä ja näkkileivällä ja syöneet kiloittain oopiumia ja hiiltä.
Väsymyksen vaimentama tunnelma sähköistyi, kun ulkoa äkkiä alkoi kuulua vilkasta puheenpajatusta, kovaäänisiä venäjänkielisiä määräyksiä ja kimeitä naisääniä. Toverini, nuori vänrikki, heitti puoliturkin niskaansa, painoi lakin päähänsä ja painui ulos katsomaan, mitä oli tekeillä. Minä seurasin häntä.
Kuunpaisteisella kylätiellä vallitsi täydellinen sekasorto. Jonkin kolhoosikylän siviiliväestöä siirrettiin ilmeisesti etulinjasta taaksepäin turvaan. Nopea etenemisemme oli täysin yllättänyt venäläiset, jotka eivät näillä seuduilla olleet ennättäneet tavalliseen tapaansa evakuoida kyliä.
Siirtolaiset olivat etupäässä naisia ja lapsia, jotka seisoivat sekavana rykelmänä tiellä odottaen majoitusmääräystä. Huomaan joukossa myös 6-7 lievästi haavoittunutta puna-armeijalaista, jotka hämmentyneen tai tylsän näköisinä liikuskelivat rähisevän katraan reunamilla. Olin odottanut näkeväni karjalaisrahvasta, vanhoja mummoja, jotka puhuvat pehmeätä Karjalan murretta, ja lapsia, jotka toivat mieleen jonkin Suomen puoleisen kylän raitilla leikkivät liinatukkaiset pikkuvekarat. Mutta tämä joukko oli vierasmaalaisen näköistä ja useimmat puhuivat venättä. Kolhoosikylän väestö oli ilmeisesti aikanaan Venäjältä siirrettyjä; tällaiset venäläistyttämistoimenpiteethän ovat varsinkin viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana olleet tavallisia ilmiöitä. Tiedustelin mistä kolhoosista heidät oli siirretty.
”Saccon ja Vanzettin kolhoosista”, vastasi saattajana toiminut alikersantti ja kertoi sen olevan viitisentoista kilometrin päässä.
Oliko joukossa ketään suomen- tai karjalankielen taitoista? Oli, kolme naisista oli karjalaista ja kaksi oli suomalaista, aikoinaan Kotkasta Amerikkaan siirtyneitä kommunistinaista, jotka sittemmin olivat matkustaneet Venäjälle ja joutuneet Itä-Karjalaan saloilla ampumahautoja kaivamaan ja teitä rakentamaan.
Toverini vänrikki oli tällä välin ottanut komennon käsiinsä ja koko lauma sijoitettiin käden käänteessä kolmeen autioon taloon, joiden savupiipuista alkoi pian kohota ohuita savukiehkuroita. Puna-armeijalaiset siirrettiin vartioituina pieneen tyhjään tupaan omassa rakennuksessamme.
Menin erääseen rakennukseen, jossa oli majoitettuna viitisenkymmentä naista, muutamia lapsia ja joitakin, ehkä kuusi tai kahdeksan vanhemman puoleista miestä. Majoituksesta huolehtiva alikersantti raapi miettiväisenä leukaansa ja oli huolestuneen näköinen. Minut nähdessään hän huokasi ja alkoi selittää vaikeata asemaansa.
”Katsokaas, ne ovat kuin lampaita eikä niitä saa pysymään missään järjestyksessä. Ja nuo miehet tunkivat tänne samaan tupaan kuin naiset… se ei ole oikein sopivaa, mutta ei sitä näin sodassa voi kaikkia asioita ottaa huomioon. Samoja pakanoitahan ne ovat koko sakki, kai ne itsestään pitävät huolta…”
Hymyilin ja vakuutin, että hänen siveelliset epäilyksensä ovat aivan aiheettomia. Minun täytyi kyllä myöntää, että näky oli säälittävä joskin toisessa mielessä. Kesken tykistökeskitystä vaara-alueelta poishäädetyt eivät olleet ennättäneet saada mukaansa kuin pieniä nyyttejä, joissa oli heidän arvokkain omaisuutensa. Nurkassa makasi lattialla nuori nainen ja voihki ääneen. Kolme vanhaa akkaa seisoi neuvottoman näköisenä ympärillä ja koetti antaa hyviä neuvoja. Lähetin sotamiehen hakemaan lääkintämiestä ja siirryin viereiseen kamariin. Tuvassa olevaan sekasortoon verraten täällä oli rauhallista. Pari naista sytytti tulta uuniin ja riiteli hiljaisella äänellä, nurkassa olevan suuren nyytin vieressä itkeä tihersi kaksi lasta, noin 6-vuotias poikanen ja pari vuotta nuorempi tyttö. Pöydän ääressä, pienen öljytuikun valossa keskusteli äskeinen isäntäni, nuori vänrikki, puutteellisella venäjän kielellä nuoren naisen kanssa, joka ilmeisesti oli nurkassa istuvien lasten äiti. Hänen kääntäessään kasvonsa valoon päin, haukkasin hämmästyksestä ilmaa. Nainen oli melko nuori, 20-25-vuotias, muihin verrattuna siististi pukeutunut, päässään musta huivi. Mutta hämmästyttävintä oli hänen odottamaton kauneutensa. Sinertävän mustat kiharat kehystivät kalpeita kasvoja, joiden piirteet olivat moitteettoman kauniit. Suuret, tummat slaavilaiset silmät katsoivat ilmeisen ihastuneina komeaan vänrikkiin ja hänen huulillaan leikki silloin tällöin, väsymyksestä huolimatta, arka hymy vänrikin koettaessa epätoivoisesti löytää oikeata venäjänkielistä sanontatapaa.
Mieleeni muistui kaikki se, mitä olin kuullut ankarista rangaistuksista, joihin oli tuomittu ne, jotka olivat antautuneet luvattomiin lemmenseikkailuihin siviiliväestöön kuuluvien naisten kanssa — vankeusrangaistukset, sotilasarvon alentaminen — . Rykäisin hermostuneesti: Toverini vilkaisi minuun, lopetti keskustelun ja nousi lähteäkseen. Olin huomaavinani pettymyksen häivähdyksen mustissa silmissä, nainen sanoi pari sanaa matalalla äänellä ja laski kätensä hyväilevästi vänrikin käsivarrelle. Tämä oli ilmeisen vaivautuneen näköinen, hyvästeli ja poistui melkein loukkaavan äkkipikaisesti.
Kuljimme jälleen kuunpaisteisella kylätiellä. Hetken äänettömyyden jälkeen toverini alkoi puhua.
”Muistatko että neljä päivää sitten olimme eräässä parakkikylässä, jota vastaan venäläiset tekivät vastaiskun. Ryssät hyökkäsivät heti aamulla, mutta lyötiin verissäpäin takaisin ja konekivääripesäkkeeni eteen jäi noin 50-60 kaatunutta. Kun tilanne oli hieman rauhoittunut, ryömin etumaastoon tutkimaan olisiko mahdollista työntää yhtä konekivääreistäni muutamaa kymmentä metriä eteenpäin. No niin, kun olin päässyt noin 60-70 metriä kk.pesäkkeen eteen, avasi ryssän konekivääri tulen ja 3-tuumainen suorasuuntaustykki ampui keskityksen juuri sinne, missä makasin erään kiviröykkiön takana. Sain maata siellä Ei-kenenkään maassa pari kiusallisen pitkää tuntia ennen kuin tuli sen verran vaimeni, että uskalsin ryömiä takaisin. Saman kiviröykkiön taakse ryömi viimeisillä voimillaan eräs haavoittunut venäläinen, jonka kanssa makasimme vierekkäin kuunnellen kranaattien viuhuvan ylitsemme ja räjähtävien luotien napsahtelevan ympärillä oleviin kiviin ja mättäisiin. Miehen huulet olivat sinertävät ja hänen paljaat kätensä melkein paleltuneet, mutta hänen silmistään saattoi lukea kuoleman kauhua hänen huomatessaan, että olin suomalainen upseeri. Hän rauhoittui vasta kun työnsin hänelle yhden vähistä savukkeistani suupieleen ja imi ahneesti ensimmäiset henkisavut. Sitten hän alkoi varovasti jutella. Sain tietää yhtä ja toista hyödyllistä vaikka hän varsinaisesti olikin siviilimies joka vasta pari kuukautta takaperin oli otettu armeijaan. Itsestään hän kertoi eniten, tunsi kai kuoleman lähestyvän ja kaipasi jonkin ihmisolennon seuraa… hänen nimensä oli Kolja Loginov, hän oli erään kolhoosikylän kaupanhoitaja, naimisissa ja kahden lapsen, Annan ja Pavelin isä. Vaimo Tanja oli jäänyt kotiin miehen lähtiessä eikä hänestä yhtä vähän kuin lapsistakaan ollut kuulunut mitään. No niin, lyhyesti sanoen tulimme melkeinpä kavereiksi tuon kahden tunnin aikana ja minua jopa suretti ajatus, etteivät ryssät ilmeisesti koskaan korjaisi tähän jääneitä haavoittuneitaan, vaan että Kolja jäisi siihen kivikasan juureen kuolemaan. Ihminenhän tulee toisinaan niin hempeämieliseksi sodassa. Kolja rukoili minua ottamaan hänet mukaani lähtiessäni ryömimään takaisin tai lähettämään lääkintämiehiä hakemaan häntä. Hän ei omasta puolestaan pitänyt väliä vaikka kuolisikin sodassa, mutta Tanja oli vielä niin nuori… ja lapset odottivat isää. Minä…minä lupasin toimittaa hänet turvaan, vaikka eihän sieltä mitenkään olisi häntä saanut pois.”
”No?” kysyin uteliaana.
”Makasin kiviröykkiöni takana ja kuuntelin. Kranaatteja tuli enää harvakseltaan sinne tänne, noin minuutin väliajoilla. Vihollisen konekiväärikin ampui enää lyhyitä sarjoja silloin tällöin ja päättelin että pääsisin turvaan ryömimällä ja nopealla syöksyllä pesäkkeeseen, missä miehet jo varmaankin levottomina odottivat paluutani. Vilkaisin koljaan. Hänen kärsimysten uurtamat kasvonsa olivat ihmeellisen rauhalliset ja kylmän sinertämät huulet värähtelivät joskus kun kipu tuntui ankarammalta. Mietin tilannetta uudelleen. Aukion yli oli tosiaankin mahdotonta kuljettaa haavoittunutta eikä meiltä sitä paitsi riittänyt rekiä vihollisen haavoittuneiden kuljettamiseen taaksepäin ja noin 50 km:n korpitaivalta. Omatkin haavoittuneemme joutuivat tuntikausia odottamaan kylässä kuljetusta.
Ratkaisu oli aivan nenäni edessä, en vain halunnut sitä tajuta. Kaivoin pistoolin kotelostaan ja katsoin sitä miettivästi. Kolja oli vaivalloisesti kääntynyt kyljelleen ja hänen katseensa harhaili jossain taivaanrannassa. Painoin hiljaa pistoolin hänen korvansa juureen ja laukaisin. Koljan silmiin värähti hämmästynyt katse, hän kohotti päätänsä ja tuijotti sekunnin murto-osan verran yli lumisen rinteen, sitten hänen päänsä retkahti lumeen, tumma verivirta tulvahti nenästä hangelle … Kolja Loginov oli enää vain yksi Itä-Karjalan lumisissa metsissä lepäävistä tuhansista kaatuneista venäläisistä.”
”Tjah!” sanoin välinpitämättömästi. ”Sellaistahan sattuu …”
”Tuo tumma nainen” sanoi toverini ja viittasi peukalollaan olkansa yli taloon, jonka ulko-oven juuri olimme painaneet kiinni, ”oli Tanja Loginova, ja nurkassa olivat Anna ja Pavel …”.
”Tietääkö hän … ?” kysäisin mielestäni asiallisella äänellä.
”Ei … ” sanoi toverini, ”ei … ainakaan vielä.”
Kävelimme äänettömyyden vallitessa tupaamme, jossa toverini pian vetäytyi omalle puolelleen sanoen hyvää yötä. Istuin pöydän ääressä ja polttelin ja mietiskelin. Näin ajatuksissani Tanja Loginovan kasvot ja tummat silmät, ne olivat jollain tavoin syyttävän näköiset — mahtoikohan lapsilla olla ruokaa? Rupesin valmistautumaan nukkumaan, mutta otinkin äkkiä turkin harteilleni, keräilin pöydällä olevaa muonaa paperipussiin ja, hetkisen mietittyäni piilotin sen turkkini alle ja hiivin tuvan läpi ulos.
Kuu oli mennyt pilveen, astelin reippaasti pimeässä törmällä olevaan taloon ja painuin tupaan. Osa pakolaisista nukkui, sairaan naisen vaikerointi oli loppunut, osa istui hiljaa huojutellen nyyttiensä vieressä uskaltamatta ummistaa silmiään vieraassa ympäristössä.
Pysähdyin pusseineni hämmästyneenä ovelle tietämättä mitä sanoa. Toverini istui kamarissa pieni Anna polvillaan ja syötti tälle teehen kastettuja korppuja. Tanja söi ahneesti pöydän ääressä pakista keittoa ja nähdessään minut hymyili ja sanoi: ”Stravstvui, tavarish … ”
Toverini käännähti ja punastui hiusmartoa myöten. Änkytin muutaman sanan selitykseksi, jätin pussin pöydälle ja pidin parhaana poistua.
Kun pakolaisia seuraavana aamuna siirrettiin eteenpäin, pysyttelin sisällä. Kun hälinä kylätiellä oli loppunut, toverini astui tupaan ja heitti keittoastiansa pöydälle. Hän pysähtyi eteeni ja sanoi uhmaavasti:
”Entäs sitten? .. Sodassakin tulee joskus hempeämieliseksi … ”
”Aamen” , sanoin minä ja tein itselleni suuren voileivän. ”Voithan käydä rukoilemassa vääpeliltä lisää kuivaa muonaa … hempeämielisyys ei ole häpeä sodassakaan”.