Torppa-nimen selitetään johtuvan saksalaisesta sanasta Dorf, joka merkitsee kylää. Torpiksi sanottiin Tanskassa ja Ruotsissa jo varhain 1200-luvulla sellaisia uudistiloja, joita oli raivattu kylien yhteis- ja takamaille. Myöhemmin samaa nimitystä käytettiin Suomessakin ei vain kylien, mutta myöskin pitäjien ja maakuntien takamaille tehdyistä uudistiloista (Hannes Gebhard: Oma maa). Tämä tieto sopii yhteen sen tosiasian kanssa, että Vetelin jokilaaksolaiset alkujaan ovat olleet Lempäälän pitäjän (Pirkkalaisten) takamaatorppareita, jotka suorittivat veroa pitäjän talollisille eikä suoraan valtiolle. Vasta myöhemmin tuli valtio ja teki näistä torppareista verotalollisia.
 

V. 1553 oli maakirjojen mukaan Vetelin Torpassa isäntänä eräs Pietari Torppa niminen mies. Talo ei viljelystensä puolesta ollut suuren suuri, peltoa vain muutamia panninpaloja (panni 20 kapanalaa) vaikka kaski- ja niittymaata lienee ollutkin runsaasti, sillä talo oli ¾ manttaalin suuruinen. Viisikymmentä vuotta myöhemmin 1602 tulee talon isännäksi Olavi Olavinpoika Kainu, jonka isä Mikko Olavinpoika oli kihlakunnan lautamies. Hänen jälkeensä tulee Kauppi Olavinpoika ja hänen jälkeensä taas lautamies Juho Kaupinpoika, joka isännöi Ison vihan vaikeina aikoina, eläen kuitenkin 102 vuotiaaksi. Hänen pojaltaan Kaupilta veivät venäläiset sodan päätyttyä mennessään lapsen, kun taas hänen 1692 syntynyt Heikki poikansa jäi jatkamaan sukua ja isännyyttä talossa. V. 1724 syntyneen Heikki Heikinpojan isännyyden aikana v. 1756 mitattiin ja kartoitettiin talon tilukset. Talo oli tällöin jo jakautunut kahtia: Itätalon omistaja oli edellä mainittu Heikki Heikinpoika, kun taas Länsitalon omistajana mainitaan karttaselityksissä Gustav Gabrielsson. Itätalossa oli II lk. peltoa 30 11-12lta. III lk. peltoa 3 ta. 1/8 ka ja IV lk. peltoa3 ta. II 1/8 ka. Lisäksi oli IV lk. peltoketoa 1 ta 19 1/8 ka. Niittyä oli 56 ta 18 ka. Todellisuudessa oli niityn ala kuitenkin pienempi, sillä eräitä niittyjä omistivat talot edelleen yhteisesti. Peltokuvioiden nimet olivat: Lukkarinpelto, Jänespuskan pelto, Kangaspelto, Hautapelto, Pirttipelto, Isomuru, Pitkämuru, Myllypelto, Yliluoman peltoketo ja Peiskon pellot. Muru-nimitykset, joita esiintyy tähän aikaan muillakin tiloilla, lienevät johtuneet vierivästä rantatörmästä koskapa Pitkämuru sijaitsi juurisavivyöryn läheisyydessä ja Myllypelto sen takana lähellä sitä paikkaa, missä myöhemminkin mylly on sijainnut. Huonoimpia laadultaan, neljännen luokan maita olivat kirkon suunnalla sijaitsevat entisen lukkarin puustellin pellot. Niityistä osa sijaitsee Heikkilän kosken partaalla Holkerissa.
 

Isonjaon vaiheissa talot lienevät vaihtuneet omistajillaan, sillä sata vuotta myöhemmin on edellä mainitun Heikki Heikinpojan pojan pojan poika Aaprami Juhonpoika länsipuolella sijaitsevan talon omistajana. Aaprami isäntä, joka oli syntynyt v. 1810 oli luonteeltaan tulinen ja yritteliäs, mutta huomattaviin saavutuksiin ei hän taloutensa pidossa päässyt. 1860-luvun suuret nälkävuodet sattuivat parhaaseen miehuusikään ja seuraavalla vuosikymmenellä tuotantosuunnassa alkava muutos oli epäedullinen talolle, joka toimeentulonsa oli perustanut vähäisiin peltoihin ja viljan tuottoon. Lisäksi tulivat takausmaksut. Isännän hieman huikentelevainen Matti-veli oli mennyt Isoon Kyröön, jossa perusti kauppaliikkeen ja värjäämön. Näissä toimissaan hän ei kuitenkaan menestynyt, vaan teki vararikon ja maanviljelijäveli takaajana sai maksaa velkoja.

Mutta Aapramilla oli viisi poikaa ja neljä tytärtä, joista pojat Erkki, Antti ja Aleksanteri jäivät kotiin ja näiden avulla alkoi talo kohentua. Huhtikuun 4 pnä 1881 luovutti Aaprami, joka oli jo 70 vuoden iässä talon näille kolmelle pojalleen. Erkille ja Aleksille tulivat valmiiksi rakennetut talot Torpassa, mutta Antille tuli Pirkkutainen, joka oli juuri ikivanhan emätalon, Pirkkalaista asumasijoja vieressä sijaitsevine eräjärvineen. Läspästä ostettiin vanha asuintalo, joka jo muutettiin uusille tiloilleen, mutta Lukkarin puustelliin Antti kuitenkin jäi asumaan ja tupa Pirkkutaiselta siirrettiin Lappajärven Purolaan. Seuraavan vuonna veljesten erkaannuttua toisistaan osti Antti veljensä Aleksin talon 9000 mk. hinnalla ja muutti tähän asumaan.
 

Veljekset olivat jo yhdessäoloaikanaan tarttuneet lujin ottein uudisviljelykseen ja peltojen laajentamiseen ja samaa kurssia piti Antti isännäksi tultuaan. Lampinneva lähellä Pirkkutaista oli upottavaa suota, johon lehmätkin pyrkivät hukkumaan. Ojien kaivuukin oli niin työlästä, että kolmea ojaa oli vietävä rinnakkain, jos mieli estää veden paineet tukkeamasta ojaa sitä mukaan kuin sitä aukaistiin. Syksytalvisin oli aikaa ja niinpä aina jouluun saakka työskentelivät miehet ojia aukoen. Näin syntyi yli 800 metriä pitkiä sarkoja toinen toisensa jälkeen. Kuokkimiselle olivat maat helppoja, sillä pintakerros oli rahkasammalta. Tällainen pintaturve ei ottanut oikein palakseen, mutta muokkauksen ja savetuksen avulla se saatiin vähitellen viljelyskuntoon, niin että syksyllä 1888 voitiin kylvää ensimmäinen ruis, josta saatiin kunnollinen sato.

Viljelysten laajentamisella ei kuitenkaan pyritty viljanviljelyksen huomattavampaan lisäämiseen, sillä viljamarkkinat myyntiä silmällä pitäen olivat juuri tähän aikaan erittäin epäsuopeat. Rehuviljelys ja siihen pohjautuva karjatalous sitä vastoin olivat korkeassa kurssissa. Etelä-Pohjanmaalta saapuvat viestit kertoivat tästä eikä puuttunut esikuvia omasta kylästäkään. Ennen kaikkea kauppias Matti Vähäkainun esimerkki toiselta puolen jokea oli sytyttävä. Niinpä Torppa 1890-luvun puolimaissa yhdessä naapuriensa kanssa perusti pihansa laitaan oman meijerin n.s. kylmän meijerin senjälkeen kuin Vähäkainun koskimeijeri vuosikymmenen toimittuaan lopetti toimintansa.

Karjatalousvaltaisen maatalouden antamat rohkaisevat kokemukset kehoittivat edelleen talon ja sen viljelysten laajentamiseen. Pätevänä aiheena laajentamiselle oli myöskin Antin perheen kasvaminen. Antti oli v. 1873 kaksikymmentäyksivuotiaana solminut avioliiton kaksikymmentävuotiaan Maijaliisa Heikintytär Vähäkainun kanssa ja paria vuosikymmentä myöhemmin talossa oli viisi poikaa ja tytär, kaksi oli jo aikaisemmin kuollut. V. 1890 oli Antti jo yhdessä maanviljelijä Juho Torpan kanssa ostanut Aaprami Torpalta1/12 manttaalin suuruisen tilan ja vuosikymmentä myöhemmin osti hän yksinään sisareltaan maanmittausinsinööri Rosenlundin leskeltä 11/96 manttaalin suuruisen tilan, jonka maat kuuluivat myöskin Torpan maakirja numero 3:meen. Kauppakirja päivättiin lokakuun 27 pnä ja kauppahintaa 10.000 markkaa pidettiin seudulla ylen korkeana. Vielä v. 1907 osti Antti lautamies ja valtiopäivämies Juho Torpalta 0,0306 manttaalin suuruisen tilaosuuden 6.500 markan hinnalla. Tämä tila, jota vanhoista ajoista saakka oli nimitetty ”Krouviksi”, oli 1840-luvulla eroitettu Länsitalon maista. Tämän viimeisen oston jälkeen oli talon viljelty pinta-ala 65-70ta.n. 35 ha laajuinen. Enempi kuin puolet tästä alasta oli suoviljelystä, josta valtaosa oli kahden edellisen vuosikymmenen aikana raivattua.
 

Kun talon emäntä Maijaliisa Heikintytär huhtikuun 4 pnä 1907 kuoli ja hänen jälkeensä toimitettiin perunkirjoitus, oli talossa sen mukaan 3 hevosta, 21 lypsävää lehmää, 7 hiehoa sekä runsaasti pienempää karjaa. Saman vuoden syksyllä luovutti Antti Torppa talonsa neljälle pojalleen – viides opiskeli yliopistossa ja tytär oli mennyt emännäksi Kauhavalle. Kukin pojista sai tällöin haltuunsa enempi kuin mitä isäntä itse oli kolme ja puolivuosikymmentä aikaisemmin saanut.
 

Antti Torppa lukeutui aikansa yritteliäimpiin ja valistuneimpiin talonpoikiin. Jo kansakoululaitoksen syntyvaiheissa paikkakunnalla kuului hän sen lähimpiin ystäviin ja paria vuosikymmentä myöhemmin ensimmäisen oppikoulun syntyessä maakuntaan oli hän myöskin sen kannattajia. Miehuutensa ja voimiensa päivinä oli hän ahkerasti kosketuksissa naapuriinsa valtiopäivämies Juho Torppaan, jolta sai rohkaisua ja hyviä neuvoja sekä opastusta. Kuntansa luottamusmiehenä hoiti Antti Torppa vuosina 1900-1906 kunnallislautakunnan esimiehen tointa vanhimman poikansa suorittaessa toimen kirjalliset tehtävät.
 

Kesäkuun 11 pnä 1932 kuoli Antti Torppa vain viittä päivää vaille 80-vuotiaana, jättäen jälkeensä muiston yritteliäästä, suoraselkäisestä talonpojasta.